_________________________________________________________________________________
Kun ovesta astui sisään Julienne vauvojen kanssa, saattoi kuulla kuinka molempien, Henrin ja Juliennen aivot raksuttivat pohtien, miten arki järjesteltäisiin tästä lähin. Kumpi valvoisi? Entäs pojat? Eivät he ihan tähän olleet varautuneet!
Kyllähän he pärjäisivät, siitä ei ollut epäilystä. Arkeen tulisi vain muutoksia. Voi kumpa Peppi, Pipsa ja Peetu eivät olisi kovin vaikeita lapsia...
Sairaalareissun ajaksi palkattu lapsenvahti oli hermoraunio tajutessaan tilanteen, hän oli nimittäin velvollinen hoitamaan lapsia vielä päivän ajan..
Rauhallisesti omissa oloissaan leikkinyt Eemil ei kestänyt pikkusisarustensa parkua, ja konttasikin minkä kerkesi isoveljensä huoneeseen. Hämmentynyt taapero pyysi saada nukkua veljensä vieressä.
- Pliit! Eemil aneli, mutta Ilmari kieltäytyi. Eihän hän halunnut kuolaavaa taaperoa lakanoitaan suttaamaaan!
Julienne ja Henri saivat sanoa hyvästit edes jonkin mittaisille yöunille, kolmosten jatkuva parkuna kantautui lastenhuoneesta, eikä åottanut millään loppuakseen. Oli mentävä.
Ei riittänyt, että paikalla oli jo toinen vanhemmista, eihän tämä millään ehtinyt hoitamaan kaikkia, vaikka kuinka yrittikin. Henri kärsivällisesti hoiti vuorotellen jokaista nyyttiä, mutta kun toinen hiljeni, alkoi toinen parkumaan minkä pystyi.
Vaikka väsymys painoi ja parkuna kuuroutti korvat, ei Julienne voinut kiistää, etteikö nauttinut lastenhoidosta ainakin jossain määrin. Vauvat kun tuoksuivat niin hyvältä, ja pikkuisten tuhina oli niin suloista kuultavaa!
- Äidin pikku Peppi! Julienne lässytti ja vaihtoi tyttärensä vaipat. Peppi jokelteli tyytyväisenä äitinsä sylissä, eikä Julienne voinut kuin hymyillä, vaikka olikin todella väsynyt.
Ilmari löysi seuraa Jani-nimisestä lapsenvahdista, joka pakoili töitään.
- ..Ja sitten minä meinasin pudota kaiteelta alas! Ilmari selitti Janin pelätessä kutsua takaisin vauvojen luo.
Työt kotona eivät toki loppuneet lastenhoitoon, nimittäin likaiset lautaset kohosivat uhkaavina pinoina
pöydillä ja vessanpyttykin oli törkyinen kuin mikäkin pahainen asemanpönttö.
________________________________________________________________________________
Talvi saapui Twinbrookiin, ja valkea lumi peitti maan. Rauhallisuus ja valkeus kietoivat luonnon syleilyynsä, ja ulkona liikkuminen oli varmasti mitä parhainta stressilääkettä.
Sisällä Vihervaarojen talossa rauhasta ei kuitenkaan ollut tietoakaan. Henri ja Julienne hoitivat lapsia vuorokauden ympäri, ja yltiömäinen stressi kiusasi molempia.
Vanhempien lepoa ja edes osittaista rentoutumista vaikeutti huomattavasti myös se, että apua ei talouden ulkopuolelta herunut. Lapsenvahtikanditaatit joko löivät luurin korvaan heti kuullessaan viiden pään suuruisesta lapsikatraasta, tai kieltäytyivät kohteliaasti kuullessaan palkan, joka ei olisi tarpeeksi suuri. Tämä tyttönen kuitenkin halusi yrittää haastetta, toiveenaan hyvä maine ja sitä myöten paremmat lapsenvahtikeikat.
Valitettavasti tytön hermot pettivät heti hänen astuessaan lastenhuoneen ovesta sisään. Neiti hoiti hommansa vastahakoisesti, ja häipyi heti, kun oli mahdollista.
Tytön häivyttyä olivat vihdoin vuorossa kolmosten syntymäpäivät.
Viimein kolmosista nuorinkin, Peetu, sai kynttilänsä puhallettua, tai jos tarkkoja ollaan, Julienne sai kynttilät puhallettua.
Pian Vihervaaroilla touhusikin pieniä vipeltäjiä moninverroin. Pipsa oli kolmosista ainoa, joka oli Ilmarin tavoin perinyt isänsä mustat hiukset.
Syntymäpäivät eivät tosin loppuneet vielä! Nimittäin Ilmarin oli aika kasvaa teiniksi.
Teininä Ilmari oli omaksi harmikseen, ja vanhempiensa iloksi kyvykäs hoitamaan sisaruksiaan.
Tosin, kuka nyt rauhallisten ja suloisten kolmosten hoitoa pahemmin harmittelisi!
Ainiin, pikkuiset osasivat myös kiukutella oikein olan takaa. Etenkin Pipsa ja Peppi pitivät muut varpaillaan.
Onneksi Ilmari hyvänä siminä tarjoutui välillä auttamaan vanhempiaan lastenhoidossa. Valitettavasti etenkin Peppi halusi hoitajakseen vain jommankumman vanhemmistaan, ja kiukuttelu jatkuikin yhtä lailla Ilmarin sylissä.
Vaikka arki oli hektistä, sai Henri välillä toteuttaa itseään maalaustelineen äärellä. Kaikki taidot kun tuntuivat ruostuvan, jos niitä ei ollut aikaa harjoittaa. Henri kuitenkin halusi vielä joku päivä hallita maalauksen jalon taidon mestarillisesti.
Arjen keskellä pieni Eemilkin kasvoi omassa rauhassaan. Ei kukaan tätä valitettavasti tällöin huomioinut, tosin ei poika pitänyt sen koommin melua asiasta. Hän yksinäisenä sutena nautti omasta rauhasta, ja jätti muutoinkin kiireelliset vanhempansa keskittymään "tärkeämpiin" asioihin. Julienne tosin poti huonoa omatuntoa poikansa saamasta vähäisestä huomiosta.
Ilmarikin hätkähti nähdessään hiljaisuudessa hurjasti kasvaneen pikkuveikkansa.
- Mitä? Kuka sä? Mitä sä.. Ilmari ihmetteli unisena, ennen kuin tunnisti veljensä.
Ylhäisessä yksinäisyydessään yläilmoissa Eemil tunsi olonsa hyvinkin kotoisaksi. Seikkailunhaluiselle pojalle yläpeti oli täydellinen nukkumapaikka. Hänhän saattoi olla vaikka viidakon latvustossa tai suuren vuoren huipulla.
- Henri, minua huolestuttaa Eemilin saama vähäinen huomio ja läheisyys. Entä jos hänestä tuntuu, että emme rakasta häntä? Julienne hätäili Henrille. Hän vähiten tässä maailmassa halusi lastensa luulevan jäävänsä ilman vanhempiensa rakkautta.
Se olikin asia, jota Julienne itki aina välillä hoitaessaan kolmosiaan. Ehkä Keski-iän kriisilmeni hänessä siten. Hän pelkäsi epäonnistuneensa siminä ja vanhempana. Hän oli vain vanhentunut kurppa joka ei osannut edes lapsistaan pitää huolta. Hänen täytyisi muuttua!
Julienne kaivoi kaappinsa pohjilta vanhat opiskeluaikojen vaatteensa, ja huomasi ilokseen osan sopivan yhä. Hiusten hän antoi laskeutua olkapäille. Silmälasit hän pudotti laatikon pohjalle ja laittoi piilolinssit. Muodonmuutos toi häneen uutta pontta, vaikkakaan hän ei kovin nuorelta vieläkään näyttänyt. Tarpeeksi kuitenkin.
Muuallakin puhalsivat muutosten tuulet Ilmarin löytäessä kuntoilun ilot. Poika sitkeästi tarttui leuanvetotankoon, eikä luovuttanut, vaikka sai monesti pudota alas.
Vielä joku päivä Ilmarikin osaisi vedellä leukoja yhtä hyvin kuin isänsä.
- Ensimmäinen askel paremmaksi vanhemmaksi! Julienne naurahti itsekseen nostaessaan tyttärensä hymyillen kehdosta. Oikeastaan hän oli aina toiminut samoin, mutta ehkä hän oli vain kaivannut uudenlaisen sysäyksen, jonka ulkomuodon muutos olis saanut aikaan.
Peppi saikin olla tämän "uuden ja innokkaan" vanhemman hoidokkina ja Julienne opetti tyttöä puhumaan sitkeästi.
- Sano kunnon vanhempi, tyttöseni!
Eikä Julienne vastuuntunnoltaan tietenkään huomannut tälläkään kertaa toiseksi vanhinta poikaansa, joka suuntasi ulos pakkaseen, vaikka kello oli vasta kuusi aamulla, ja poika tuskin oli edes aamiaista syönyt.
Eemil suuntasi kohti läheistä metsikköä suunnitelmana kunnon tutkimusretki. Koko Twinbrook aukeni täynnä mahdollisuuksia pienen pojan silmissä, eivätkä palelevat sormet ja varpaat haitanneet lainkaan pojan menoa.
- Tämä alue on tästä lähtien tutkimusmatkailija Eemil Vihervaaran omaisuutta! Poika hoki tallustaessaan maita ja mantuja kuin mikäkin matkailija.
Kukaan ei omilta puuhiltaan huomannut pojan puuttumista, joka ei oikein sopinut Julienne uuden ja paremman vanhemmuuden kuvaan.
Pitkän samoamisen jälkeen poika saapui pieneen kuopan tyyliseen paikkaan, josta hän löysikin romuauton, joka kiinnosti häntä kovasti. Sen verran itsesuojeluvaistoa hänellä kuitenkin oli, ettei mennyt tekemään lähempiä tutkimuksia romuun.
Sitten Eemil huomasi rannan, joka oli mukavan matala. Vesi näytti niin kovin puhtaalta ja kauniilta, eikä poika voinut vastustaa kiusausta, vaan alkoi riisumaan pois ulkovaatteitaan.
Pakkasilma kylmäsi, ja jäätävä vesi pisteli ihoa, mutta Eemil käveli hitaasti syvemmälle. Oikeastaan vesi oli aika mukavaa kun siihen tottui.
Eemil oli nähnyt ohjelman simistä, joka pystyi huoletta uimaan pohjoisen hyisissä vesissä, ja Eemil alkoi hitaasti uskomaan olevansa itsekin sellainen.
Kun edes koko ylävartalon kastuminen ei aiheuttanut suuria vilunväristyksiä, lähti poika varovaisesti uimaan. Vedessä avautui kokonainen uusi maailma. Rannan kasvit muodostivat viidakkoja, ja pinnan ala uivat kalat olivat niin kauniita ja kiehtovia.
Kuuraiset heinät kohosivat rannan tuntumassa kauniina, eikä Eemil voinut kuin ihastella tätä kaikkea. Samalla hänen mielessään nousi pieni huolenpoikanen, huoli siitä, miten äiti suhtautuisi, jos saisi tietää retkestä.
Eemil halusi aina olla äidilleen mieliksi, mutta samalla hän halusi kokea paljon paljon enemmän, kuin mitä oli sallittua. Vaikka toisaalta, hänhän olisi lopettanut uimisen jos paleltaisi liikaa, vai mitä?
Tällä välin Julienne oli aivan toisella puolen kaupunkia. Hän oli sopinut salaa taloesittelyn illaksi, eikä ollut maininnut asiasta edes Henrille.
Julienne tiesi, ettei nykyisessä kodissa yksinkertaisesti riittäisi tilaa kolmosten kasvaessa, joten muutto olisi ennemmin tai myöhemmin käsillä. Hän olikin iskenyt silmänsä juuri myyntiin tulleeseen, melko uuteen omakotitaloon toisella puolen Twinbrookia. Se oli tarpeeksi iso heille ja lisäksi sijaitsi mukavan lähellä koulua ja keskustaa.
Esittelystä Julienne poistuikin vaikuttuneena, talo oli juuri sopiva heidän tarkoituksiinsa. Oli vain yksi haittapuoli, se sijaitsi kiusallisen lähellä Juliennen vanhempien kartanoa, ja Julienne kun oli niin nauttinut elämästään kaukana petturivanhemmistaan. Toisaalta, olihan sitä uhrauksiakin tehtävä.
Eemil taas toisaalla oli uiskennellut ja tutkinut järveä innoissaan, mutta vihdoin hänellä oli oikeasti kylmä. Poika ei edes ymmärtänyt, miten olikaan kestänyt näinkin todella kauan, sillä nyt kylmyys tuntui luissa ja ytimissä asti. Lähin ranta häämötti edessä päin, eikä pojan mielessä edes käväissyt uiminen takaisin lähelle kotia, sillä se olisi tuottanut vain lisää kylmyyttä.
Vihdoin Eemil sai maata jalkojensa alle, mutta sillä sekunnilla poika tajusi, että kotiin olisi pitkä matka. Hän joutuisi kävelemään, ja ilman ulkovaatteitaan. Mikä typerys hän olikaan!
Kylmyyden velloessa ympärillä Eemil käveli nähdäkseen jotain suojaisaa, mutta juuri tämä alue näytti niin tyhjältä. Vähitellen myös suru alkoi riipimään pienen pojan sydäntä. Eivätkö vanhemmat enää muista häntä? Onko hänet unohdettu ja hylätty?
Kaukana näkyvien puurakennelmien alta voisi löytyä ehkä suojapaikka, mutta toisaalta, Eemil tuskin pärjäisi ulkoilmassa kokonaista yötä.
Yhtäkkiä Eemil näki jotain, joka sai häneen vauhtia ja toivoa.
Nimittäin oma koti! Poika oli kävellyt tajuamattaan jo näin lähelle kotiaan. Epätoivo oli poissa, ja tilalle oli tullut tarmokkuus. Eemil juoksi eikä välittänyt kylmyydestä.
Ja vasta nyt kotona havahduttiin muutenkin hiljaisen ja omiin oloihinsa vetäytyvän pojan puuttumiseen.
- Julienne, oletko nähnyt Eemiliä? Henri huusi yläkerrassa olevalle vaimolleen. Ja vastauksena tuli hajamielinen "ei".
Henri päätti lähteä etsimään poikaansa, mutta hänen käydessään vessassa ovi avautui ja sulkeutui.
Eemil oli saapunut kotiin, ja hänellä oli nälkä. Ei ehkä ollut paras idea syödä jäätelöä, mutta Eemil ei jaksanut miettiä.- Kuinka kauan sinä oikein olet ollut poissa Eemil? Pöytään istahtanut Henri kysyi pojaltaan huolestuneena.
- Ette ole siis huomanneet puuttumistani.. Eemil mumisi ja mätti jäätelöä suuhunsa. Hän pidätteli itkuaan tajutessaan, miten kamalat vanhemmat omistikaan, eiväthän he edes välittäneet hänestä.
- Ei, en tiedä, tiedäthän, kolmoset vievät kaiken ajan... Henri selitti häpeäväinen sävy äänessään.
- No sitten et saakaan tietää. Kolmoset ja kolmoset... Eemil sanoi ja hänen äänensä murtui lopulta. Äkkiä hän nousi pöydästä ja juoksi yläkertaan. Henri ei edes ehtinyt ihmetellä, miksi ihmeessä pojalla oli jalassaan vain uimahousut.
Eemil oli saanut unohdettua murheensa, ja nautti keinuhevosen vauhdista huoneessaan. Ihan sama, vaikka isä ja äiti eivätkään välittäneet hänestä, joskus hänestä tulisi vielä suuri seikkailija, ja aivan varmasti hän tekisi vieläkin vaarallisempia juttuja kuin tänään.
Ilmari oli ehtinyt ihmetellä hieman veljensä puuttumista, ja hän halusikin tietää, mitä pikkuveli oli tehnyt. Kun hän kysyi, Eemil vastasi vain salailevasti:
- Jotain tosi hienoa!
Ei todellakaan olisi ollut Henrin tai Juliennen mielestä hienoa, mutta pienen, seikkailunhaluisen pojan mielestä se oli yksinkertaisesti jännittävää, unohdetaan koti-ikävä. Uhkarohkeaa ja typerää, ja vastuuntunnotonta vanhemmilta, olisivat kaikki muut olleet mieltä. Muttei Eemil, vaikkakin välit etenkään isään eivät olleet enää yhtä hyvät._________________________________________________________________________________
Aika lyhyt osa kyllä:( Ja anteeksi ihan kamalasti, kun päivitysväli venähti ihan järjettömästi, yritän taas olla nopeampi:S En tiedä mitä ajattelen tästä osasta, ei mitään mullistavaa tai hienoa mutta juu, osa kuitenkin. Jättäkää toki kommenttia!
ja jos on soveliasta näin mainostaa, niin minulla on nykyään myös simsblogi klik, saa käydä katsomassa:)
